Nyt pohdin hiukan sitä, mitä voimaharjoitteluun sitoutuminen käytännössä vaatii. Monestihan aloitamme harjoittelun intoa täynnä vaikkapa vuoden vaihteessa, mutta jo helmikuussa into alkaa laantua ja treenit jäävät. Harvassa ovat ne ihmiset, jotka nuorena löytävät kuntosaliharjoittelun ja jatkavat sitä säännöllisesti hamaan tappiin asti. Itse kävin salilla ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, ja olen sen jälkeen kokenut monta kertaa sen tunteen, kun pitkän tauon jälkeen joutuu aloittamaan kaiken alusta. Mutta onko kyseessä sittenkin enemmän tunne kuin tosiasia, että tauon jälkeen harjoittelu alkaisi nollasta.
Kuten edellisessä jutussani kerroin, niin hyvä voimaharjoittelu perustuu tiettyjen perusliikemallien, esimerkiksi kyykkyyn menon, työntämisen, vetämisen ja eteentaivutuksen, toistamiseen. Näitä samoja asentoja käytämme arkielämässä, mutta voimaharjoittelussa teemme asiat hieman teknisemmin turvallisuusnäkökulma huomioiden, kun käytetään lisäpainoja. Opeteltuamme nämä perusteet, esimerkiksi maastavedon (eteentaivutus), voimme lähteä kehittämään vaativampia liikkeitä, kuten rinnallevetoa. Kun nämä perustekniikat opetellaan huolellisesti, niin paluu harjoitteluun pidemmänkin tauon jälkeen on helpompaa, koska keho ei unohda, vaan priorisoi.
Toinen asia mikä mielestäni ansaitsee huomion, on se ikävä tunne siitä, että kaikki aiemmin tehty työ valuu hukkaan harjoittelutauon aikana; voima katoaa ja kovalla työllä hankitut lihakset häviävät lämpönä ilmaan. Yksi harjoittelun perusperiaatteista on harjoitteluun mukautuneen elimistön palautuminen alkuperäiseen tilaan, jos harjoittelu lopetetaan kokonaan. Monen ihmisen mielessä tämä hankaloittaa paluuta voimaharjoittelun pariin, koska ei haluta tehdä samaa työmäärää uudestaan. Tosiasiassahan tämä on aivan älytön ajatusmalli: se että joskus on ollut hyvässä kunnossa, ei voi tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa haluaa olla nykyistäkin huonommassa kunnossa. Ajateltaisiinko mieluummin niin, että onpas hienoa kun aiemmin pidin kunnostani huolta ja käytin lihaksiani kuten niitä on tarkoitettu käytettävän, enköhän pysty samaan tulevaisuudessakin. Todellisuudessa aiemmasta harjoittelutaustasta on pelkästään hyötyä, eikä koskaan ole liian myöhäistä jatkaa tai aloittaa voimaharjoittelua.
Sitoutumisessa harjoitteluun on tärkeintä, että voimaharjoittelusta tulee kiinteä osa elämää, jolloin pieni harjoittelutauko silloin tällöin ei vaikuta kokonaisuuteen millään tavalla. Liikunnalliseen elämäntapaan pääsee jo kahdella harjoituskerralla viikossa. Tähän päälle yksi lenkki tai pallopelivuoro ja muutoin riittävän aktiivinen arki sisältäen portaiden käyttöä ja kävelyä paikasta toiseen päivittäin takaavat jo suurimman osan liikunnasta saatavista terveyseduista. Rasittavan elämäntilanteen aikana yksikin voimaharjoitus viikossa pitää lihaskuntoharjoittelun osana elämää, ja tilanteen helpottaessa harjoitusmäärää voi taas kasvattaa. Kuntoilijan ei tarvitse ottaa esimerkkiä tai paineita kehonrakentajien kuusi-kertaa-viikossa-salillla tyyppisistä ohjelmista, etenkään jos lähtötilanne on nolla liikuntakertaa viikossa. Harjoittelua aloitettaessa kannattaa pitää mielessä, että keho tottuu aika nopeastikin siltä vaadittuun työmäärään, ja kehityksen jatkumiseksi työtä on tavalla tai toisella lisättävä. Tästä syystä ei kannata aloittaa viidellä liikuntakerralla viikossa, vaan jättää harjoitusmäärien lisääminen odottamaan sitä aikaa, kun se palvelee kehityksen jatkumista.
Voimaharjoittelun ottaminen osaksi elämää ei siis vaadi mahdottomia ainakaan ajankäytöllisesti. Tämä ei tarkoita, etteikö harjoittelun laatuun pitäisi kiinnittää huomiota, ja itse harjoituksen aikana on ponnisteltava riittävästi, jotta vähäinenkin harjoitusmäärä tuottaisi kehitystä. Mutta silloin kun voimaharjoittelu on osa elämäntapaa, niin ei ole väliä onko kehitys kaikissa elämäntilanteissa optimaalista, vaan tärkeämpää on, että lihaksia käyttää. Sitä varten ne ovat olemassa.
Yksi vastaus
Hieno teksti, täyttä asiaa!